Täällä olikin sitten nähtävää myös Arkansasin ja Missourin etapin edestä, joissa tosiaan ei kovin kummoisia ihmeitä näkynyt. Siis jos miettii tätä etappia ns. route kuuskutosen pohjalta, niin jostain syystä juuri Oklahomaan on kyhätty iso osa niistä ns. klassisimmista (lue: pöhköimmistä) Route 66 –nähtävyyksistä, eli vaikkapa Catoosan Blue Whale –valashökötys, Foylin maailman isoin toteemi, maailman isoimmat rukoilevat kädet, maailman isoin poraajapatsas, maailman isoin kokispullopatsas jne. Eli kaikkea tuollaista hömppää, joita on ihan kiva käydä pällistelemässä ja hymistelemässä.
Myös itse vanhaa Route 66 –tietä riittää täällä ajettavaksi vähän enemmän kuin muissa osavaltioissa ja kivempihan sitä on huristella läpi pysähdellen pienissä tienvarsikylissä (vaikkapa Commerce, Vinita, Claremore, Arcadia, Stroud) kuin posottaa vain kaiken ohi isoja interstateja pitkin. Muutenkin maisemat olivat erittäin kohdallaan. Pitkiä mäkisiä maanteitä, vehreitä laaksoja ja semmosta.
Eka yö yövyttiin Claremoressa, junaradan vieressä jossain perus motor inn –jutskassa. Kyseinen junarata tuli erittäin tutuksi seuraavana aamuna, kun yritettiin päästä tsekkaamaan paikallinen asemuseo. Meinaan yksi helvetin pitkä juna tukki lähes koko kaupungin. Mihin tahansa kun kääntyi, niin kohtasi pitkän autojonon, joka oli jäänyt mottiin jumiutuneen junan taakse. Kun oltiin jonotettu ja kierrelty poistumistietä etsien jotain kolme varttia, niin luovutettiin ja etsittiin jollain ilveellä ramppi valtatielle ja lähdettiin etsimään valaspatsaita ja muita hönöilyjä.
Kun kyhäilemässämme päivän ns. ajolistassa luki alkuun vain tyyliin ”Arcadia”, ilman sen kummempia tarkempia osoitteita, niin päädyttiin aika mielenkiintoisiin paikkoihin. Garmin-gepsimme kun ei hyväksy pelkkää kaupunkia osoitteeksi, niin on valittava aina myös joku katu seuraksi. Näissä tapauksissa vedettiin sitten hatusta joku tyyliin Main Street, joka nyt jollain logiikalla ohjaisi kylän keskustaan. Tosin sitten löydettiinkin itsemme jostain ihan metsästä harhailemassa yksinäisten maalaistalojen edustalla. Tästedes päätettiinkin tsekata aina mahdollisista pysähtymispaikoista jokin tarkka osoite, vaikkapa joku diner, jonka perusteella sitten todennäköisesti löytää myös keskustaan.
Oklahoman osuudella törmättiin myös muistaakseni ensimmäistä kertaa tietulleihin. Eli jollain perusteella mietityissä paikoissa joutuu maksamaan muutaman dollaria, jotta saa edetä etiäpäin. Suurin osa näistä ylityspaikoista on virkailijoilla miehitettyjä, eli ei tarvinnut olla ihan tarkkaa dollarisummaa valmiina – joka on siis tyyliin 1-6 dollaria – mutta pari kertaa eteen osui miehittämätön laitos, johon piti kaiken lisäksi keksiä vielä kolikoita maksettavaksi. Kantsii siis pitää aina muutama dollari mukana näillä alueilla, sillä kortilla ei muistaakseni tehnyt mitään. Google Maps onneksi kertoo nuo tietullitiet ennakkoon.
Seuraava yö oltiin El Renossa, joka oli näistä monesta pienestä yöpymiskaupungista jotenkin yksi miellyttävimmistä. Kaupungissa oli erittäin sympaattinen pieni purilaisbaari Sid’s Diner, jossa pistäytymisen jälkeen osuttiin ihan jenkkileffoista tuttuun friday nights football –häppeninkiin, eli paikallinen high school pelasi jenkkifutista hämärtyvässä illassa ja toki puolet kaupungista oli tullut paikalle viettämään perjantai-iltaa. Mainio meininki, oli marssibändit ja kaikki!
-T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti